Minun piti kirjoittaa suhteellisen neutraalisti, avasin koneen ja päästin fretit juoksemaan, piti kirjoittaa, että ihan ookoosti menee ja frettisetkin on ihania. Samaan aikaan Dara kaataa kupillisen kahvia sohvalle, ja Demi aivan samalla sekunnilla saa eteisessä olleessa Zooplussan tilauksessa olleen lohiöljypullon korkin auki. Siinä on sitten puoli litraa lohiöljyä eteisen matolla. Lievästi kiroillen ja siivottuani haen lisää kahvia ja alan kirjoittaa tätä. Dara kaataa kahvikupin uudelleen, nyt kahvi kaatuu sohvalle ja puhelimen päälle. En edes huijaa. Tätä tämä arki on, pitäisi olla skarppina vaan aina ei jaksa. On ne vaan ihania, mutta melkoisia pikkupiruja ;)
Mietinkin, että voisin kirjoittaa pienen pätkän siitä, mikä on tullut huomattua monien pennunostajien, ja uusien fretinomistajien kohdalla. Nimittäin sen, kuinka vaikeaa on myöntää, että nyt on voimat ja keinot loppu, ja tarvitsee apua, tai nyt tarvitsee kysyä neuvoa. Monilla tuntuu olevan pelko, että kokeneemmat leimaa jotenkin huonommaksi, jos "joutuu" kysymään neuvoja, tai jos myöntää, että nyt ei fretin kanssa pärjää, ongelmat ovat niin pahoja.
Monen uuden (ja joskus kokeneemmankin) omistajan jutuista on paistanut läpi huoli, vaikka puheet ovat olleet luokkaa "tämä eläin on niin ihana." Sitten kun olen kysynyt vain suoraan, että hei kuules, kuinka paha tilanne oikeasti on, tarvitsetko apua, voidaan yhdessä miettiä keinoja, että miten saadaan asiat lähtemään parempaan suuntaan. Silloin onkin selvinnyt, että ollaan todella pahassa jamassa.
Ei todellakaan ole häpeä tai heikkous, että on keinot loppu eläimensä kanssa, vaan minun mielestäni osoittaa enemmänkin fiksuutta, että myöntää olevansa ihan puhki, jos tilanne on niin pahaksi päässyt. Monet tuntemani ihmiset ovat kokeneet frettinsä kanssa tämän ns. romahdusvaiheen, mutta kun olemme yhdessä mietiskelleet, että miten asian saisi paremmalle tolalle, ovat asiat lähteneet rullaamaan, ja nykyisin näillä ihmisillä on fretteihinsä oikein hyvä suhde. Uskon tavallaan, että jos yhä useampi uskaltaisi kysyä apua, saattaisi olla myös vähemmän kodinvaihtajiakin. Frettien kanssa suhteen muodostamisessa sinnikkyys ja kärsivällisyys palkitaan.
Itselläni oli myös oma romahdusvaiheeni ensimmäisen frettini kanssa, Usva oli kertakaikkisen kamala uhmaiässään, ja minulla ei ollut kunnollista kasvattajaa, keneltä kysyä neuvoa siinä tilanteessa. Pidin kuitenkin pääni, ja lopulta meidän välinen suhde tuli kuntoon, mutta sosiaalista Usvasta ei koskaan tullut, niin kuin jo olen aikaisemmin maininnutkin, vaan sen puri oikeastaan kaikkia vieraita. Harmittaa, että minulla ei ollut Usvan pentuaikana ketään neuvomassa, mutta nyt voin vain itse koittaa olla kasvattieni omistajille tukena mahdollisimman paljon kaikissa pulmissa, mitä eteen tulee.
Tuntuu taas, että kadotin hieman punaisen langan tätä kirjoittaessa, mutta ehkä pieni pointti kuitenkin tästä selkeni, kysykää ihmiset! Puhki saa olla, kiukkuinen saa olla, epätoivoinen saa olla, mutta sinnikäs pitää olla ;)
- Emeliina
